Bondprojekti:24 elokuvaa 14 kuukaudessa

Vaikka en varsinaisesti ole toimintaelokuvien suurkuluttaja, ovat James Bond -elokuvat kiehtoneet minua. On mielenkiintoista seurata, miten yhden formaatin mukaan tehdyt elokuvat ovat 53 vuoden aikaa kehittyneet ja miten saman otsikon alla on tehty karuja toimintaelokuvia, komediaa muistuttavia camp-rainoja ja inhimillistä draamaa. Näihin vuosiin mahtuu 24 laadultaan vaihtelevaa elokuvaa joiden katsomiseen kului minulta 14 kuukautta. Bondprojektini päätteeksi rankkasin elokuvat omien mieltymysteni mukaan.

Ensimmäiset muistikuvani James Bondista liittyvät vahvasti 1980-luvun alkuvuosiin. Videonauhurit olivat harvinaisia ja vain muutaman kaverini kotona oli sellainen. Jos jonkun kotiin videot hankittiin, niin kavereiden ensimmäinen kysymys oli "montako Bondia olet jo katsonut". Kun onnekkaan video-omistajan kotona pidettiin synttärit, sen ohjelma koostui Bond-elokuvista. Omaan kotiini videot hankittiin 1980-luvun lopulla, ja näihin aikoihin näin myös ensimmäisen kokonaisen James Bond -elokuvani. Muutaman Bond-elokuvan katsottuani superagentti unohtui muutamaksi vuodeksi.

Varsinaisesti innostuin Bond-elokuvista vasta noin kymmenen vuotta myöhemmin kun elokuva Goldeneye sai ensi-iltansa. Ensimmäistä kertaa näin agenttiseikkailun suurella valkokankaalla, belgialaisen pikkukaupungin multiplex-teatterissa. Goldeneye teki minuun suuren vaikutuksen sen räjähtävästä alkukohtauksesta graafisesti upeaan alkutunnariin ja Pietarin kaduilla osittain kuvatusta tankkijahdista näyttävään loppukliimaksiin. Ranskankielisestä dubbauksesta huolimatta Goldeneye oli yksi suurimmista elokuvaelämyksistäni. Sen jälkeen teatterissa näkemäni Bond-elokuvat eivät yltäneet samaan ja vuosituhannen vaihteessa mielenkiintoni näihin elokuviin vaimeni uudelleen.

Noin vuosi sitten ostin Blu-Ray-boksin, joka sisälsi kaikki ns. "viralliset" Bond-elokuvat. Tarkoituksenani oli katsoa ja rankata kaikki elokuvat omien mieltymysteni mukaisesti. Suurimman osan elokuvista olin nähnyt jo aiemmin vähintään kerran, jotkut useampaan kertaan ja paria elokuvista en ollut nähnyt kertaakaan. Lähes kaikkien elokuvien edellisestä katsomiskerrasta oli vähintään 25 vuotta.

24 elokuvan katsomiseen meni 14 kuukautta. Elämäntilanteesta johtuen katsoin lähes kaikki elokuvat 20-90 minuutin palasissa, mikä toki rikkoi elokuvakokemusta, mutta uskon silti saaneeni hyvän yleiskuvan koko elokuvasarjasta. Seuraavassa elokuvat paremmuusjärjestyksessä jaettuna neljään kategoriaan.

24-20. Kategoriaan "Kestää jonkin aikaa ennenkuin katson nämä uudelleen, jos koskaan" kuuluu viisi yhden tähden elokuvaa, joiden katsomisesta en saanut minkäänlaista elokuvanautintoa. Ne pikemmin ärsyttivät tai inhottivat. Tässä kategoriassa oli pari elokuvaa, joita monet pitävät sarjan parhaimmistoon kuuluvina.

• 24. Live and let die (Elä ja anna toisten kuolla 1973) *
  Roger Mooren debyyttielokuva havainnollistaa hyvin sitä millä perusteella olen elokuvat tällä listalla rankannut. Tätä elokuva pidetään yleisesti korkealaatuisena ja onnistuneena Bond-elokuvana En väitäkään että elokuva olisi "huono", minä vain en pidä siitä. Tarot, voodoo ja rituaalimurhat eivät ole aiheita joiden ympärille rakennettua elokuvaa en katso mielelläni, ja päälleliimattu huumori sheriffi JW Pepperin muodossa saa minut vain haukottelemaan. Edellisestä katselukerrasta oli yli 30 vuotta, mutta vastenmielisyyteni tätä elokuvaa kohtaan ei ollut vähentynyt tippaakaan.
• 23. Thunderball (Palosalama 1965)*
  Pallosalama on yksi menestyneimmistä Bond-elokuvista, mutta minusta se on vain äärimmäisen pitkästyttävä. Pitkäksi venytetyt vedenalaiset tappelukohtaukset ovat teknisesti vaativia, mutta samalla loputtoman tylsiä, eikä elokuvassa ole muutakaan, mikä saisi minut innostumaan. Elokuva, jota joutuu ajoittain kelaamaan pitkästymisen estämiseksi ei voi olla kovin hyvä.
• 22 Dr No (Tohtori No 1962)*
  Yksi suurimmista yllätyksistä bondprojektin aikana oli se, kuinka mitäänsanomaton Bond-sarjan aloituselokuva on. Toki se oli tehty murto-osalla myöhempien elokuvien budjetista, mutta myös sen tarina on aivan liian ohut. Vaikka elokuvalla on avainrooli sarjan historiassa, se ei erotu positiivisesti sitä seuranneisiin elokuviin verrattuna,
• 21. Moonraker (Kuuraketti 1979)*
  17 vuotta myöhemmin budjetti oli aivan toinen, mutta lopputulos ei ollut juurikaan parempi. Avaruuteen kurottuva agenttitarina on pöhkö ja elokuva saa katsojan vaivautuneeksi. Näyttäviä lavasteita on ilo katsella, mutta ne eivät pelasta elokuvaa, jonka tekijät olivat sairastuneet mammuttitautiin. BluRay-levyltä löytyvä dokumentti elokuvan teosta onkin huomattavasti mielenkiintoisempi kuin itse elokuva.
• 20. The Man with a golden gun (Kultainen ase 1974) *
  Roger Mooren toinen Bond-elokuva ei juuri ollut ensimmäistä parempi ja vain aavistuksen vähemmän hölmö kuin Kuuraketti. Elokuvassa on yksi Bond-historian huonoimmista tarinoista, ja vaikka Christopher Lee on erinomainen Bond-pahis, ei hänkään pysty pelastamaan yhtä sarjan huonoimmista elokuvista. Tästä lähes kaikki Bond-fanit ovat samaa mieltä.

19-15. Kahden tähden Bond-elokuvat jättivät kysymyksen ilmaan, ovatko nämä oikeasti näin huonoja? Ehkä toisella katselukerralla ne saavat yhden tähden lisää tai menettävät sen toisenkin.

• 19. On her majesty's secret service (Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa 1969)**
  George Lazenby ei vakuuttanut yleisöä James Bondina, joten tämä hänen ainoaksi agenttielokuvakseen jäänyt elokuva ei menestynyt yhtä hyvin kuin edeltäjänsä. Nyttemmin sitä pidetään yhtenä onnistuneimmistea Bond-elokuvista Lazenbyn kokemattomuudesta lukuunottamatta. Vaikka elokuva on ehkä alkuperäistä ,mainettaan parempi, en löydä siitä sitä loisteliaisuutta ja toimivuutta mikä sillä väitetään olevan. Ehkä toinen katselukerta muuttaa mieleni.
• 18. From Russia with love (007 Istanbulissa 1963)**
  Budjetin kasvaminen näkyy toisessa Bond-elokuvassa upeina Turkin maisemina ja jännittävinä toimintakohtauksina idän pikajunassa. Muuten elokuva on aika pitkäveteinen eikä lainkaan niin hyvä kuin muistin,
• 17. Die another day (Kuolema saa odottaa 2002)**
  Moonrakerin tapaan Pierce Brosnanin neljännessä ja viimeisessä Bond-elokuvassa kaikki on liian suurta, liian kallista ja liian näyttävää. Tästä kärsii elokuvan tarina ja uskottavuus ja lopputulos on mahtailevan kallis räpellys. Elokuvan viimeinen 40 minuuttia toimii kuitenkin niin hyvin, että olen valmis antamaan sille toisen tähden ja kenties lähiaikoina toisen mahdollisuuden.
• 16. Spectre (2015)**
  Viimeisin Bond-elokuva oli yksi kolmesta Bond-projektini elokuvasta, jota en ollut nähnyt koskaan aikaisemmin. Ensikatselulla elokuvasta jäi ristiriitainen olo. Pidän modernien Bond-elokuvien synkähköstä tunnelmasta ja maalailevasta kuvauksesta. Elokuvan juoni oli kuitenkin epäonnistunut yritys yhdistää vanhojen Bondien Blofeld-mystiikkaa moderniin tarinaan, ja sen kömpelöt ratkaisut häiritsevät elokuvasta nauttimista. Viimeinen tikki minulle henkilökohtaisesti oli vastenmielinen kallonporauskohtaus, jonka jouduin katsomaan sormien läpi. Ei hyvä. Tämäkin elokuva pitää katsoa vielä toistamiseen, jotta saan sen hyvät ja huonot puolet oikeaan balanssiin.
• 15. Living daylights (1987)**
  Ensimmäinen Timothy Daltonin kahdesta elokuvasta tässä sarjassa lähtee käyntiin erinomaisesti ja ensimmäinen kolmannes on Bond-viihdettä parhaimmillaan. Loput kaksi kolmasosaa ovat kuitenkin pitekäveteisiä ja yllätyksettömiä ja ne pudottavat  sen elokuvasarjan huonompaan puoliskoon.

14-12. Keskikastin elokuvat jäävät helposti unholaan, ei siksi että ne olisivat kauhean huonoja vaan siksi, etteivät ne ole kovin loistaviakaan.

• 14. Diamonds are forever (Timantit ovat ikuisia 1971)***
  Epäonnisen Lazenby-elokuvan jälkeen Sean Connery palasi tähtiagentiksi vielä yhden elokuvan ajaksi. Timantit ovat ikuisia on lähenpänä komediaa kuin vakavasti otettavaa toimintaelokuvaa. Siksi en saa tästä oikein otetta. Ihan hauska mutta ei paljon muuta.
• 13. A view to a kill (Kuoleman katse 1986)***
  Roger Mooren viimeisen Bond-elokuvan silmiinpistävin piirre on se, kuinka huonosti häntä tuuraavat stuntit on naamioitu. Vähänkin vauhdikkaammissa kohtauksissa katsoja näkee selvästi, että Roger Moore on korvattu nuoremmalla ja vetreämmällä sijaisnäyttelijällä. Elokuvan tarina yllätti kuitenkin positiivisesti olemalla onnistunut ja aidosti jännittävä.
• 12. Quantum of solace (2008)***
  Tämänkin elokuvan näin nyt ensimmäistä kertaa, enkä saanut siitä ensikatselulla kunnollista otetta. Bond-sarjan lyhyin elokuva (40 minuuttia lyhyempi kuin sarjan pisin elokuva) on monien mielestä kaikkien aikojen huonoin Bond-elokuva, mutta minä en olisi lainkaan niin kriittinen. Ehkä toinen katselukerta auttaa minua tämän elokuvan arvioinnissa.

11-8. Top 11:n Bond-elokuvat ovatkin kaikki hyviä tai erinomaisia. Seuraavat neljä elokuvaa ovat varma valinta, jos katsoja ei kaipaa täydellisyyttä vaan hänelle riittää viihyttävän elokuvaelämyksen.

• 11. The spy who loved me (007 rakastettuni 1977)***
  Vuosikymmenensä paras Bond-elokuva yhdistää onnistuneesti kaikki Bond-elokuvan kliseet. Roger Moore on elämänsä vedossa, hivelevät maisemat, suuruudenhullu ilkiöpahis ja veden alla kulkeva urheiluauto ovat ennalta-arvattavia mutta toimivia elementtejä. Juonen epäjohdonmukaisuudet häiritsivät minua kuitenkin niin, että ihan kärkeen ei tällä elokuvalla ollut asiaa,
• 10. For your eyes only (Erittäin salainen 1981)***
  Kuuraketin jälkeen Bond palasi maan pinnalle. Tuloksena oli perus-Bond ilman mielikuvituksellisia kulkuvälineitä tai ongelmatilanteissa NÄPPÄRIÄ vehjeitä. Näyttävät maisemat, jälleen kerran, ja rättisitikan luova käyttö nostavat tämän rutiini-Bondin top 10:een.
• 9. Goldfinger (Kultasormi 1964)***
  Ehkä legendaarisin vanhemman polven Bond-elokuvista laser-säteineen ja partaveitsihattuineen. Kaikin puolin onnistunut elokuva, mutta tätä olen katsonut aikoinaan liiankin paljon, eikä sen huippukohdat jaksa minua enää kauheasti innostaa.
• 8.  Tomorrow never dies (Huominen ei koskaan kuole 1997)***
  Median valta ja tämän vallan väärinkäyttö oli uusi ja 90-luvulla ajankohtainen aihe agenttielokuvalle. Mediapeli ei kuitenkaan kanna aivan loppuun saakka, vaan elokuva muuttuu loppua kohti hieman tasapaksuksi agenttiseikkailuksi.

7-1. Seitsemän parasta Bond-elokuvaa ovat kukin omalla tavallaan loistavia, ja kaikki Bond-näyttelijät George Lazenbyä lukuunottamatta ovat edustettuina. Nämä elokuvat haluaisin katsoa heti uudelleen.

• 7. Licence to kill (Lupa tappaa 1989)****
  Timohty Daltonin toinen esiintyminen superagenttina oli projektini suurin yllätys positiivisessa mielessä. Erinomaisen viihdyttävä, jännittävä ja hienovaraisesti myös hauska elokuva olisi saanut täydet viisi pistettä, jos sen väkivaltaisuutta olisi laimennettu hieman,
• 6. The world is not enough (Kun maailma ei riitä 1999)****
  Alusta loppuun vangitseva Bond-jännäri jatkaa erinomaisten Pierce Brosnan -bondien sarjaa. Sopivasti yllätyksiä ja mielenkiintoisia hahmoja. Ei juurikaan avaa uusia uria, mutta sen minkä tekee se tekee erinomaisesti.
• 5. You only live twice (Elät vain kahdesti 1967)****
  Sean Conneryn Bond-elokuvista parhaiten aikaa on kestänyt Japaniin sijoittuva Elät vain kahdesti. Tämä elokuva hurmaa maisemillaan, jatkuvilla juonenkäänteillään ja upeilla lavasteillaan.
• 4. Octopussy (1982)****
  Roger Mooren Bond-elokuvista sukkuloi sujuvasti Britannian, Intian ja Itä-Saksan väliä ja tapahtumat vievät tarinaa vauhdikkaasti eteenpäin. Jännitys toimii ja hahmojen, niin hyvisten kuin pahistenkin,välinen kemia ja kipinä tekee elokuvasta nautittavaa seurattavaa.
• 3. Casino Royale (2006)****
  Täydellisyyttä hipova Daniel Craigin debyytti James Bondina on huikea kertomus Bondin uran alkuajoilta. Näin elokuvan nyt ensimmäistä kertaa, mutta jo ensikatselu vakuutti minut siitä että elokuva tulee aina pysymään listani kärkipäässä. Kova olisi hinku katsoa tämä uudelleen.
• 2. Goldeneye (Kultainen silmä 1995)*****
  Goldeneyen näkeminen suurella valkokankaalla 25 vuotta sitten teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, ja hyvin se toimii myös televisioruutuun pienennettynä. Pierce Brosnan todisti jo ensimmäisellä Bond-elokuvallaan että hän oli oikea näyttelijä tähän rooliin, ja muut roolihahmot eivät juurikaan jää kakkoseksi. Tina Turnerin tunnusmelodia saa minut kananlihalle.
• 1. Skyfall (2012)*****
  Skyfall loistaa kaikessa. Huikea kuvaus, surumielisen synkkä mutta samalla ainutlaatuinen agenttitarina ja näyttävät kohtaukset pitäjät katsojan, ainakin minut, pihdeissään koko elokuvan ajan. Aiemmin sivuhahmona toiminut Judi Denchin M nousee elokuvan keskiöön ja pysyy siinä elokuvan traagiseen loppuun saakka. Tämän elokuvan haluaisin joskus nähdä oikeassa elokuvateatterissa.

Uutta Bond-elokuvaa saamme näillä näkymin odottaa marraskuuhun ja vaarana on, että sen julkaisua lykätään vielä siitäkin. Odotan erittäin suurella mielenkiinnolla mihin kohtaa listaani se päätyy. Siihen asti voin nauttia BluRay -boksin lisämateriaaleista, joita riittää katsottavaksi koko loppuvuodeksi. Hyvin tehdyt dokumentit ovat jo pelkästään riittävä syy katsoa näitä elokuvia
tässä vanhanaikaisessa muodossa. Ja kuten yllä olen kirjoittanut, osan elokuvista aion katsoa pian uudelleen.

Päätä itse miten elokuva päättyy - Little shop of horrors (1986)

Ihmisiä napsiva lihansyöjäkasvi ja potilaidensa tuskista kicksejä saava hammaslääkäri eivät ole niitä yleisimpiä menestysmusikaalien tai perhe-elokuvien aiheita. Vuonna 1982 teatterissa ja neljä vuotta myöhemmin elokuvakankaalla julkaistu musikaali onnistui kuitenkin yhdistämään mustaa huumoria tihkuvan kertomuksen 60-lukua sykkivään musiikkiin. BluRay- ja DVD-levyillä julkaistu versio elokuvasta antaa katsojalle mahdollisuuden valita päättyykö elokuva onnellisesti hääkellojen kilinään vai dramaattisesti kihokin kitaan.

En tiennyt mitään Pieni kauhukauppa (Little shop of horrors) -musikaalista, kun menin ystävieni kanssa elokuvateatteriin joskus 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. 1960-luvun alkupuoliskon soulmusiikilla säestetty synkänhauska elokuva kertoo köyhästä Seymourista (Rick Moranis), kukkakaupan myyjästä, jonka löytämä lihansyöjäkasvin taimi muuttaa kaikkien kukkakaupan työntekijöiden elämän. Kun kasvi kasvaa isommaksi Seymour huomaa, että veritipat eivät enää kelpaa kasville vaan tämä vaatii ruoakseen lihaa, mielellään ihmislihaa. Svengaavan musiikin lomassa Seymour ryhtyy äärimmäisiin tekoihin pitääkseen kasvin elossa ja saadakseen omakseen kukkakaupan kauniin myyjän Audreyn (Ellen Greene).

Musikaalin isät olivat vielä 1980-luvulla suhteellisen tuntemattomat Howard Ashman ja Alan Menken. Ashmanin käsikirjoittama näytelmä perustui Roger Cormanin 1960-luvulla tekemään samannimiseen halpiselokuvaan. Alan Menkenin säveltämä musiikki nosti kulttitarinan teatterin lavalle uuteen kukoistukseen, ja musikaalin huumori oli, mikäli mahdollista, entistäkin mustempaa. Vaikka musikaali ei koskaan päässyt Broadwayn suuriin teattereihin, tuottaja David Geffen halusi tehdä siitä musikaalielokuvan.

Elokuva sijoittuu Kennedyn ajan Amerikkaan, varakkaiden seurapiirien sijaan New Yorkin nuhjuisille sivukaduille, missä ihmiset pinnistelevät tullakseen toimeen. Tässä miljöössä laulaa ja tanssii kolmen mustan tytön (Tichina Arnold, Michelle Weeks ja Tisha Campbell) lauluyhtye, joka toimii elokuvan kertojana ja ilmestyy kuvaan aina kun tapahtuu. Tätä iloisen musiikin ja synkän ympäristön välistä ristiriitaa on vaikea vastustaa.

Tyttöyhtyeen lisäksi elokuvan päähenkilöiltä elokuvan varastaa Audreyn sadistinen poikaystävä Orin, jota esittää mainio Steve Martin. Seuraavaa videoesimerkkiä en suosittele hammaslääkäripelkoisille. Edellämainittu tyttöyhtye esiintyy myös tässä kuten lähes muissakin elokuvan musiikkipätkissä.

Suurimman huomion kerää kuitenkin kasvi itse, jolle Seymour antaa nimen Audrey II. Se kasvaa elokuvan aikana pienestä taimesta huoneen kokoiseksi hirviöksi.  Ohjaaja Frank Ozin Muppet Show -tausta näkyy parhaiten kohtauksessa, jossa Seymour ja kasvi ottavat mittaa toisistaan. Elokuvan tekijöiden taitavuudesta kertoo se, että Audrey II -kasvin liikkeet ja eleet kuvattiin lähes täysin ilman digitaalisia erikoistehosteita tai trikkikuvausta. Ylisuureksi kasvaneen viherkasvin lauluäänestä vastaa mm. Four Tops -yhtyeestä tunnettu Levi Stubbs.

Teatterimusikaali päättyy siihen, että Audrey II pistelee poskeensa koko maailman (ja teatteriyleisön siinä sivussa). Elokuvaa varten loppukohtaus venytettiin 23 minuuttiseksi maailmanlopunspektaakkeliksi,  jonka kuvauksiin kului valtaosa koko elokuvan budjetista. Koenäytöksen yleisö suhtautui kuitenkin kielteisesti elokuvan loppuun, jossa sen romanttinen pari joutuu kasvin syömäksi. Näinollen koko näyttävä ja kallis loppukohtaus hylättiin ja korvattiin versiolla jossa tarina päättyy onnellisesti.

Alkuperäinen loppukohtaus oli hukassa 20 vuotta, kunnes elokuvan directors cut julkaistiin dvd- ja bluray-muodossa. Nyt elokuvan katsoja voi itse valita, kumman version elokuvasta hän haluaa katsoa. Paras vaihtoehto on tietysti katsoa molemmat.

Little shop of horrors onnistuu olemaan yhtä aikaa synkkä ja makaaberi kauhuelokuva, hersyvä komedia ja ykkösluokan musikaali, jonka sävelmät jäävät korvan taakse pitkäksi aikaa. Alan Menken ja Howard Ashman siirtyivät elokuvan jälkeen Disneyn leipiin käsikirjoittamaan elokuvia, ja säveltämään musiikkia elokuviin Pieni merenneito, Kaunotar ja hirviö ja Aladdin, joista heidät palkittiin myös Oscar-palkinnoilla. Howard Ashmanin kuoli Kaunottaren ja hirviön valmistumisen aikoihin, mutta Alan Menken teki Disneylle musiikit myös elokuviin Pocahontas, Notre damen kellonsoittaja, Kaksin karkuteillä ja Hercules, jossa kertojina toimiva naisryhmä muistuttaa kovasti Little shop of horrors -elokuvan lauluyhtyettä.

Mutta kaikki alkoi siis tästä verta ja ruumiinkappaleita sisältävästä elokuvasta, joka on hyvin kaukana Disneyn satumaailmasta. Musikaali on tällä vuosituhannella noussut uuteen suosioon ja sitä on esitetty Broadwayn ja West Endin teatterissa suurella menestyksellä.

p.s. Lue myös Little shop of horrors -soundtrack-albumin esittelu blogissani 300 levyä.

The Beatles Amerikassa - The First U.S. Visit/I wanna hold your hand/Four complete Ed Sullivan Shows featuring the Beatles (1964/1990/1978)

Yksi the Beatles -yhtyeen tarinan kiehtovimmista tapahtumista osui helmikuuhun 1964, jolloin yhtye vieraili ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa. Aiemmin nenäänsä nyrpistänyt amerikkalaisyleisö vastaanotti brittiyhtyeen hurmoksella, jollaista ei oltu nähty sitten Frank Sinatran uran alkuvuosien, jos edes silloin. Vierailu huipentui kolmeen esiintymiseen maan suosituimmassa tv-ohjelmassa. Helmikuun tapahtumat on tallennettu dokumenttiin The First U.S. Visit, ja samoihin tapahtumiin perustuu myös Robert Zemeckisin ja Steven Spielbergin elokuva I wanna hold your hand. Kulttuuriperspektiiviä antaa DVD Ed Sullivan Show'n Beatles-jaksoista, jotka löytyvät levyltä kokonaisuudessaan.

"The Beatles -yhtyeellä ei ole mitään tulevaisuutta Yhdysvalloissa". Näiden sanojen myötä levy-yhtiö Capitol kieltäytyi julkaisemasta yhtyeen She loves you -singleä alkusyksystä 1963. Amerikkalaisilla levy-yhtiöillä ei ollut mitään intressejä julkaista pitkätukkaisen, ulkomaalaisen yhtyeen levyjä maassa, jonka musiikkimaku ei paria poikkeusta lukuunottamatta ollut koskaan katsonut maansa rajojen ulkopuolelle. Se että The Beatlesin kolmas peräkkäinen hittisingle aiheutti hysteriaa Länsi-Euroopan lisäksi Australiassa ja Kanadassa ei painanut paunaakaan. Amerikkalaismediassa muun maailman Beatlemaniaa käsiteltiin vain vitsinä uutisten loppukevennyksissä.

Viisi kuukautta myöhemmin tilanne oli täysin toinen. Joulukuussa Beatlesin levy-yhtiön EMI:n omistama Capitol oli antanut periksi ja julkaissut singlen I want to hold your hand, joka reilussa kuukaudessa nousi USA:n suosituimmaksi kappaleeksi vetäen myyntilistoille perässään pienempien levy-yhtiöiden aiemmin julkaisemat Beatles-kappaleet Please please me, She loves you ja From me to you. Onnellisen sattuman seurauksena Britannian pitkätukat oli kutsuttu esiintymään USA:n suosituimman televisio-ohjelman Ed Sullivan show'n kolmessa peräkkäisessä jaksossa juuri kun yhtyeen levyt kiirivät ylös maan myyntilistoja.

Brittiläinen Granada-televisioyhtiö ja yhtyeen manageri Brian Epstein ymmärsivät tapahtuman ainutlaatuisuuden, ja kutsuivat amerikkalaiset dokumentaristit Albert ja David Mayslesin parin päivän varoitusajalla seuraamaan lähietäisyydeltä Beatlesin ensimmäisen USA:n vierailun tapahtumia. Direct cinema -tyylistään tunnettujen Mayslesien kamera seurasi John Lennonia, Paul McCartney'a, George Harrisonia ja Ringo Starria kaikkialle, limusiineihin, iltarientoihin ja yhtyeen sviittiin New Yorkin Plaza-hotellissa. The Beatles ei hämääntynyt kameroiden läsnäolosta ja filmille tallentuikin neljän liverpoolilaisnuoren sensuroimaton arki pyörremyrskyn silmässä. Katsojille välittyy aito into ja hämmästys siitä, kuinka alunperin nuivasti yhtyeeseen suhtautunut amerikkalaisyleisö nyt suli sen edessä.

Vuonna 1990 Mayslesin dokumentti julkaistiin uudelleen nimellä First US Visit, jossa dokumenttiaineiston lomaan oli lisätty the Beatlesin Ed Sullivan show'ssa esittämiä kappaleita sekä ote yhtyeen Washingtonin konsertista. First US Visit -dokumentin ainoa puute on se, että suurin osa yhtyettä ympäröineestä hysteriasta leikattiin siitä pois ennen julkaisua. Tätä materiaalia löytyy onneksi runsaasti dokumentin dvd-julkaisun lisämateriaaleista.

Faninäkökulman puutteen korvaa kuitenkin erinomaisesti 14 vuotta myöhemmin ilmestynyt elokuva, joka keskittyy samoihin helmikuun päiviin. Ohjaaja Robert Zemeckis tuli 1980-luvulla tunnetuksi mm. Paluu tulevaisuuteen -trilogiasta. Mielenkiinto aikamatkailuun näkyy myös hänen ensimmäisessä kokoillan elokuvassaan I wanna hold your hand, joka on kuin lento aikakoneella New Yorkiin helmikuussa 1964.

Elokuvassa joukko teinejä matkustaa New Yorkiin the Beatlesin perässä. Osa heistä on valmis tekemään mitä tahansa tavatakseen idolinsa, ja osan tarkoituksena on osallistua Beatlesin vastaiseen mielenosoitukseen. Elokuvan tapahtumat ankkuroituvat Plaza-hotellin ulkopuolelle, missä sadat nuoret päivystävät nähdäkseen edes vilauksen yhtyeestä, ja hotellin sisälle, missä uskaliaimmat heistä yrittävät juonia itseään yhtyeen hotellihuoneeseen. The Beatlesia ei näytetä kuin vyötäröstä alaspäin lukuunottamatta elokuvan loppua, joka kulminoituu ensimmäiseen Ed Sullivan Show'hun. Tässä kohtauksessa Zemeckis synkronoi taidokkaasti uuden kuvamateriaalin (jossa siinäkin the Beatles esiintyy kasvottomana) alkuperäiseen vuoden 1964 aineistoon. Elokuvan tuottajana toimi Steven Spielberg, joka myös oli vasta aloittelemassa menestysuraansa.

Vaikka tositapahtumien ympärille rakennettu elokuvan juoni on fiktiivinen, kuvaa I wanna hold your hand hyvin aidontuntuisesti the Beatlesin ensimmäisen vierailun Amerikassa aiheuttamaa hysteriaa. Zemeckis, Spielberg ja edellisten kanssa käsikirjoittajana toiminut Bob Gale (joka käsikirjoitti myöhemmin Zemeckisin kanssa mm. Paluu tulevaisuuteen -elokuvat) olivat tehneet tarkkaa taustatyötä ja katsoneet the Beatlesin amerikanvierailusta kertovia uutis- ja dokumenttielokuvia. Ajankuva on kohdallaan vaikka elokuva tehtiin pienellä budjetilla.

Yhteydet Mayslesin veljesten dokumenttiin ovat selvät. Kohtaus jossa haastattelua kärttävä Grace yrittää murtautua yhtyeen hotellihuoneeseen on suora lainaus Maysles-dokumentin kohtauksesta, jossa kaksi nuorta naista etsii määrätietoisesti Beatlesin hotellihuonetta. Elokuvasta tekee ainutlaatuisen se, että sen soundtrack koostuu yksinomaan Beatlesin kappaleista ja vain niistä, jotka oli Yhdysvalloissa julkaistu yhtyeen tullessa maahan. Tarkkaa taustatyötä tässäkin.

Jostain oudosta syystä pysyvästi Beatles-kuumeeseen sairastunut Amerikka ei juurikaan noteerannut Robert Zemeckisin elokuvaa. Innokkaimmat Beatles-fanit ovat kuitenkin pitäneet elokuvan hengissä, ja se on viimeisten parinkymmenen vuoden aikana noussut uuteen suosioon mm. dvd- ja bluray-julkaisujen myötä. Elokuva on viihdyttävä, hauska ja autenttinen katsaus siihen, miten presidentti Kennedyn marraskuisen murhan hiljentämä maa sai helmikuussa 1964 äänensä takaisin.

Aikamatkan helmikuiseen New Yorkiin kruunaa dvd Four complete Ed Sullivan Shows featuring the Beatles. DVD sisältää kaikki neljä Ed Sullivan Show -ohjelmaa (kolme ensimmäistä helmikuulta 1964 ja neljäs elokuulta 1965), joissa the Beatles esiintyi.

DVD:tä katsellessa voi ehkä parhaiten samaistua siihen, miten amerikkalaiset kokivat The Beatles -ilmiön. Kolmena peräkkäisenä sunnuntai-iltana the Beatles oli osa tunnin mittaista (kello 20-21:00) viihdeohjelmaa, jossa esiintyivät kaikki Yhdysvaltain suosituimmat koomikot, artistit, urheilijat ja näyttelijät. Show'ta piti koossa jäyhä kuusikymppinen entinen urheilutoimittaja, jonka viikottaisesta viihdeshow'sta oli 16 vuodessa tullut USA:n suosituin koko perheen televisio-ohjelma. The Beatlesin ensiesiintymistä Ed Sullivan Show'ssa katsoi 74 miljoonaa amerikkalaista. Mielenkiintoisin ajankuva dvd:llä ovat ohjelmien alkuperäiset mainoskatkot.  Kolmen helmikuun 1964 Ed Sullivan -jakson lisäksi levyltä löytyy kokonainen  jakso syyskuulta 1965, jolloin the Beatles esiintyi ohjelmassa neljännen kerran.

The Beatles teki helmikuussa 1964 amerikkalaista viihdehistoriaa. Helmikuun 9. päivän Ed Sullivan Show oli Yhdysvaltain siihenastisen televisiohistorian katsotuin ohjelma ja sitä edeltäneet tapahtumat the Beatlesin saapuessa maahan olivat ennennäkemättömiä. Nämä kolme dvd/bluray-julkaisua vievät katsojan keskelle tuota ainutlaatuista ilmiötä ja ovat jokaisen Beatles-fanin pakollisella hankintalistalla.

Kurkistus USA:n presidentinvaalien kulisseihin - Game Change (2012)

Olen aina rakastanut tositapahtumiin perustuvia poliittisia draamoja. Yksi parhaista on vuonna 2012 valmistunut Game Change, joka vie katsojan keskelle vuoden 2008 USA:n presidentinvaalikampanjaa. Kiehtova televisioelokuva keskittyy republikaaninen presidenttiehdokkaan John McCainin vaalikampanjaan, joka saa odottamattoman käänteen kun McCain valitsee varapresidenttiehdokkaakseen muulle Amerikalle tuntemattoman Alaskan kuvernööri Sarah Palinin.

Vuoden 2008 presidentinvaalit USA:ssa olivat vallankumoukselliset monella tapaa. Tummaihoisen Barack Obaman valinta presidentiksi rikkoi tärkeän lasikaton Yhdysvaltain politiikassa, mutta myös republikaanien voitto olisi ylittänyt aiemmin asetetut rajat. Jälkimmäisessä tapauksessa presidentti John McCain olisi saanut varapresidentiksen 44 vuotiaan, muualla Amerikassa varsin tuntemattoman Alaskan kuvernöörin Sarah Palinin. Palinin valinta McCainin varapresidentiksi sähköisti republikaanien vaalikampanjan, ja ennen varapresidentin valintaa gallupeissa Obaman tähtikarisman varjoon jäänyt McCain nousi jälleen varteenotettavaksi ehdokkaaksi.

HBO:n elokuva Game Change keskittyy McCainin kampanjaan, jossa Palinin valinnan nostattama euforia kääntyy nopeasti epävarmuudeksi varapresidenttiehdokkaan pätevyydestä ja pian epätoivoksi, kun kampanjan pääsuunnittelijat huomaavat että McCain/Palin-kampanjan jälkimmäinen puolisko ei tiedä kansainvälisen politiikan perusteita saatikka maailmantalouden peruslainalaisuuksia.

Vaikka hävinneen puolen varapresidenttiehdokas ei kuullosta kovin kiinnostavalta elokuvan aiheelta, elokuvan tekijät ottavat aiheestaan kaiken irti. Tarinaa seurataan kahden McCainin kampanjaa johtavan poliittisen strategin Steve Schmidtin ja Nicolle Wallacen näkökulmasta. Rooleissaan loistavat Woody Harrelson ja Sarah Paulson vakuuttavat poliittisina neuvonantajina, jotka vaalipäivän lähestyessä tajuavat minkälainen katastrofi Sarah Palinin valinta varapresidenttiehdokkaaksi oli.

Kaikkein hienoimman roolityön elokuvassa tekee Julianne Moore, joka muuttuu ulkonäöltään, puheeltaan ja eleiltään niin täydellisesti Sarah Paliniksi hyvine ja huonoine puolineen, että katsoja unohtaa nopeasti katsovansa elokuvaa. Moore ei tee Palinista karikatyyriä eikä pilaile roolihahmonsa kustannuksella, vaan hän näyttelee Alaskan kuvernööriä ymmärtävästi korostaen puutteiden lisäksi myös hänen vahvuuksiaan.

Täydellisten näyttelijävalintojen lisäksi elokuvan lavastus ja kuvaus ovat huippuluokkaa, vaikka kysymys on "vain" televisioelokuvasta. Vaali- ja kampanjatilaisuudet ja puoluekokoukset on rakennettu elokuvaa varten aidon tuntuisesti. Katsoja kokee olevansa läsnä republikaanien vaalikampanjan eri vaiheissa, ja elokuvan ja dokumentin raja hämärtyy.

Suosittelen elokuvaa kaikille joita kiinnostaa Yhdysvaltain politiikka ja hyvä poliittinen draama. Elokuvaa ei ole julkaistu Euroopassa bluray-muodossa, mutta onneksi elokuvan amerikkalainen painos toimii myös eurooppalaisissa soittimissa (toisin kuin kotelossa oleva aluekoodi antaa ymmärtää). Elokuva löytyy myös HBO Nordic -palvelusta.

Gestapo puolalaisnäyttelijöiden vedätettävänä - Ollako vai eikö olla/To be or not to be 1942/1983

Aloitan blogini kahdella samannimisellä komedialla. To be or not to be -elokuvan kaksi versiota kertovat saman tarinan puolalaisesta teatteriseurueesta, joka tahtomattaan joutuu saksalaisen miehityksen, vastarintaliikkeen toiminnan ja brittien johtaman vakoilun myrskynsilmään. Siinä missä elokuvista ensimmäinen, sodan aikana kuvattu Ernst Lubitschin mestariteos tasapainottelee sodanaikaisen synkkyyden ja rankkaa totuutta keventävän huumorin välillä, pystyy Mel Brooksin 41 vuotta myöhemmin tekemä uusintaversio vapautuneemmin keskittymään tapahtumien koomiseen puoleen. Eri lähestymistavasta huolimatta molemmat elokuvat onnistuvat naurattamaan jokaisella katselukerralla.

Saksan hyökkäyksestä Puolaan tulee tänä vuonna kuluneeksi 80 vuotta. Vain kolme vuotta myöhemmin saksalaissyntyinen ohjaaja Ernst Lubitsch teki natsien moukaroimaan Varsovaan sijoittuvan synkän komedian To be or not to be. Elokuva kertoo puolalaisesta teatteriseurueesta, joka joutuu käyttämään lahjojaan suojellakseen vastarintaliikettä Gestapon kostolta. Elokuvan hauskimmissa kohtauksissa päähenkilöt naamioituvat Gestapon sotilaiksi harhauttaakseen natsien kaksoisagenttia. Toisaalta elokuvan kuvausten aikaan käynnissä ollut sota tuntuu sen vakavimmissa kohtauksissa. Pääosaa elokuvassa näyttelivät Jack Benny ja Carole Lombard, joista jälkimmäinen kuoli lento-onnettomuudessa vähän ennen elokuvan ensi-iltaa.

Yhdysvallat oli liittynyt toiseen maailmansotaan vain muutama kuukausi ennen elokuvan ensi-iltaa, joten aihe oli uskalias. Ihmiset eivät tienneet miten elokuvaan pitäisi suhtautua. Saisiko saksalaisille ja saksalaisten hirmuteoille nauraa? Elokuvan vastaanotto oli ristiriitainen, ja vasta vuosikymmeniä myöhemmin sitä on alettu pitää klassikkona ja yhtenä parhaista Ernst Lubitschin elokuvista. Itse olen nähnyt tämän version elokuvasta vain kahdesti, joten sen kaikkia hienouksia en ole vielä ehtinyt sisäistämään.

Vuonna 1983 Mel Brooksilla ei ollut samaa painolastia kun hän tuotti uuden version samasta komediasta. Poikkeuksellisesti Brooks ei itse ohjannut elokuvaansa vaan hän palkkasi ohjaajaksi koreografinsa Alan Johnsonin. Elokuvaa toki verrattiin Lubitschin klassikkoon (useimmiten Lubitschin eduksi), mutta yleinen vastaanotto oli positiivinen. 

Etäisyys vuoden 1939 tapahtumiin antoi Brooksille mahdollisuuden keskittyä komediaan. Siinä missä vuoden 1942 elokuva oli mustanpuhuvaa komediallista draamaa, uutta versiota kevennettiin lisäämällä sopiviin väleihin musiikkia ja crazy-komediaa mikä oli Brooksin tavaramerkki. Kokonaisuus toimi hienosti, Brooks onnistui tekemään hersyvän hauskan elokuvan, joka kuitenkin käsitteli puolalaisten saksalaismiehityksen aikana kokemaa kärsimystä sille kuuluvalla vakavuudella.

Mel Brooksin Ollako vai eikö olla on näistä kahdesta minulle tutumpi ja rakkaampi ja olen nähnyt sen jo parikymmentä kertaa. Brooks näyttelee elokuvassa teatterinjohtaja Frederik Bronskia, ja hänen vaimoaan Anna Bronskia esittää Anne Bancroft, joka oli Brooksin vaimo myös todellisuudessa. Parin kemia on nautittavaa seurattavaa ja se on yksi elokuvan onnistumisen tärkeimmistä tekijöistä. 80-luvun amerikkalaiselokuvista tuttu sivuosakaarti (esimerkiksi poliisiopisto-elokuvista tuttu George Gaynes, monipuolinen komedia- ja draamanäyttelijä Charles Durning ja lukuisissa televisiosarjoissa esiintynyt George Wyner) onnistuu niin ikään vakuuttamaan sekä vakavissa että hauskoissa kohtauksissa. Elokuvan tarina on lähes pilkulleen sama kuin vuonna 1942 valmistuneessa Lubitschin elokuvassa.

To be or not to be on ainoa elokuva, josta minulla on bluray-hyllyssäni kaksi tasavahvaa versiota. Onnistunut uusintaversio klassikoksi julistetusta elokuvasta on harvinaisuus. Suurin syy uusintaversion onnistumiseen on hyvin kirjoitetussa tarinassa, jota Mel Brooks ei onneksi lähtenyt kirjoittamaan uusiksi. Brooksin lähestymistapa tarinaan eroaa sopivasti alkuperäisestä, mikä tekee uusintaversiosta oikeutetun ja omalla tavallaan klassisen elokuvakomedian.

Tämän elokuvan molempien versioiden saaminen elokuvahyllyyn BluRay-muodossa vaatii pientä salapoliisityötä. Ernst Lubitschin elokuvasta löytyy ranskalainen BluRay-painos, jonka kuva on entisöity kirkkaaksi ja teräväksi. Mel Brooksin tuottaman elokuvan BluRay-levyä piti etsiä Espanjasta asti. Kuvan laatu on ihan katsomiseen kelpaava, mutta kunnon entisöinti- ja restaurointityöllä tästäkin elokuvasta saisi todella hienon kotiteatterikokemuksen. Sen tämä hauska ja useaa katselukertaa kestävä elokuva ansaitsisi.

DVD-hylly on elokuvafanin aarreaitta

Olen vanhanaikainen televisionkatsoja. Käytän mielelläni kotimaisten televisiokanavien netti-tv-palveluita (olen myös töissä yhdessä niistä), mutta en ole koskaan innostunut Netflixin kaltaisista kansainvälisistä suoratoistopalveluista. Hankin edelleen suosikkisarjani ja -elokuvani BluRay-levyinä tai DVD:inä, jos BluRay-levyä ei ole saatavissa. Uudessa blogissani esittelen elokuvahyllyni helmiä ja yritän selittää (ja ymmärtää itsekin) miksi fyysinen, hyllyssä lojuva levy on minulle oikea tapa katsoa televisiota.

Katsoakseen elokuvaa tai televisiosarjaa ei enää tarvitse mennä videovuokraamoon tai ostaa dvd-levyä. Nettipalveluista löytyvät uusimmat elokuvat ja suosituimmat televisiosarjat. Suosittu viisaus onkin että DVD- ja BluRay-levyt ovat vanhanaikaisia ja tarpeettomia. Kaikkihan on jo netissä.

Monien elokuvaharrastajien ja klassisten televisiosarjojen ystävien tapaan olen kuitenkin eri mieltä. Nettipalveluissa elokuvat ja ohjelmat ovat katsottavissa rajatun ajan, ne poistuvat palveluista palatakseen sinne, tai kenties johonkin toiseen palveluun, joskus myöhemmin uudelleen. Joitain parhaimmista elokuvista ei ole netissä julkaistu koskaan, ja uusimpiin televisiohitteihin keskittyvät palvelut kääntävät selkänsä 25 vuotta vanhemmille sarjalegendoille.

Parhaat elokuvat ja sarjat eivät kuitenkaan vanhene vuosien kuluessa. Ne kestävät useamman katselun. Ne ovat kuin kirjoja, joiden paikka on seistä kirjahyllyssä odottomassa hetkeä jolloin niiden omistaja haluaa katsoa niitä udelleen. Siksi minä, enkä ole ainoa, haluan edelleen omistaa suosikkielokuvani BluRay-levynä ja ostaa suosikkitelevisiosarjani dvd-boksina tietäen, että voin palata niihin ja katsoa ne uudelleen kokonaan tai haluamiltani osin milloin haluan.

Olen kahdeksan vuoden ajan esitellyt 300 levyä -blogissani minulle tärkeitä äänilevyjä, joista vain osa on kuunneltavissa Spotifyn tai iTunesin kaltaisissa nettipalveluissa. Tässä blogissani poimin dvd- ja BluRay-kokoelmani helmiä ja kerron mitä ne minulle merkitsevät ja miksi olen ne hankkinut. En ole elokuva- enkä televisiokriitikko, eikä tarkoitukseni ole analysoida elokuvia puhki eikä syventävästi kertoa televisiosarjojen historiasta. Toivottavasti kuitenkin sinä, blogini lukija, löydät uusia elokuvia ja tv-sarjoja katsottavaksi esittelyjeni perusteella ja ymmärrät, että siinä missä Spotify ei voi koskaan sisältää maailman kaikkia äänilevyjä, ei Netflixkään ole television katselun koko totuus.